Oiva käänne elämän käsikirjoitukseen

 

Olen yrittänyt kirjoittaa tänne monesti, mutta jokin on estänyt sanoja piirtymästä ruudulle. Kuvia ei vielä synny, ehkä niitäkin aika pian.

Jouduin sairaalaan viime helmikuussa, raskausviikoilla 27+4 (Toivoa odottaessa 27+5), koska lapsivettä tihkui (Toivoa odottaessa sitä ei enää juurikaan ollut). Olin Naistenklinikalla kaksi kuukautta tarkan syynin alla ja se maksoi vaivan, koska pikkirikkinen pikkuveli syntyi 29.3. (Toivo k 1.4. ja s 2.4.) mitoilla 43cm ja 1925g. Kaikki on mennyt olosuhteisiin nähden hienosti, keskosuudesta on merkkejä enää ehkä hitusen keskivertoa hitaammassa motorisessa kehityksessa.


 

Kahdessa vuodessa on tapahtunut niin paljon, ettei mieli aina pysy perässä. Pelkoa, jännitystä, maailman suurinta surua, eritasoisia yrityksiä toipua, innostusta, taas kerran pelkoa ja jännitystä ja kaiken sen jälkeen suurta kiitollisuutta, pakahduttavaa rakkautta, huolta, iloa (ja aika paljon sitä pelkoakin, taas). Miten suuri onni meille annettiin ja miten mielettömän hyvä tuuri meille kävi, kun makuuhuoneessamme nukkuu pieni pikkuveli, joka täyttää ensi kuussa jo yhden vuoden.

Minustakin tuli viimein näkyvä äiti.

Pelkoa ja inhoa Las...ten tekemisessä (ja mistä ne tunnevammaiset lääkärit sikiävät?)

...ja kuten arvata saattaa, ei keskenmenoon ollut sitten mitään viitteitä. Lepokehotuksen sain ja käskyn seurata tilannetta.

Ensimmäistä kertaa, taas.

Joskus tekisi mieli työntää päänsä pensaaseen

Joskus tulee takapakkeja, joiden takia vihaa itseään. Eihän kenenkään onni ole meiltä pois, enkä niin ajattelekaan. Muttakun ja epistä ja känkkäränkkä ja yhyy. Onnellinen muiden puolesta osaan jo pääasiassa olla, mutta iloinen en vielä ihan aina. Ehkä sitten ensi kesänä, jos...

Mitä jos ja ehkä ja mitäs sitten?

...jotka sitten kuitenkin tekevät pelosta taas konkreettisempaa.

Kun ei millään malttaisi odottaa niitä elonmerkkejä...